Alotin kirjottamaan tätä osaa niin jotenki tästä tuli aika tarinamainen, en sitten tiedä onko se hyvä vai ei :D Mutta jättäkää kommenttia. Muutenkin ollu vähä huono omatunto kun en ookkaa näitä osia ihan ajallaan julkassu ja nyt kun päästiin vähän syvemmälle tarinaan niin tätä tekstiä tulee ihan itsestään :D Toivottavasti jaksatte lukea! :)

****

Winter oli hermostunut. Hän oli päättänyt tehdä sen mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Asialla ei ollut mitään hätää, mutta Winter itse oli epävarma eikä pystynyt elää tietämättömyyden kanssa. Ida huomasi myös tyttären hermostuneisuuden Winterin lähestyessä.

”Huomaan kultaseni, että olet hermostunut. Istu alas niin jutellaan. Kerrot mikä painaa mieltäsi.” Hermostuneisuus otti Winteristä pahemman vallan. Askel askeleelta hän lähestyi äitiää. Äitiään? Olisiko se edes oikea ajatus. Miten tähän pisteeseen oli päädytty että hän epäili kaikkea lähellään. Tytöllä oli vain sellainen tunne sisällään ettei kaikki olisi oikein. Olihan hän jo tarpeeksi vanha ymmärtämään lähellään tapahtuvan asiat.

”Tuota...” Winter aloitti ääni väristen mutta keskeytti samantien. Hän ei edes tiennyt mistä aloittaa. ”Olen miettinyt miksi olemme kaikki niin erilaisia, tai oikeastaan miksi minä olen vain niin erilainen...”
”Mitä tarkoitat erilaisuudella? Kaikki ihmisethän ovat keskenään erilaisia”, Ida kysyi rauhallisella äänellä.
”Tarkoitan, miksi minusta tuntuu siltä etten kuulu tähän perheeseen. Tunnen sisälläni sen. Miksi olen ihan erinäköinen kuin muut, miksi minusta tuntuu tältä?”

Ida katsahti hetkeksi poispäin. Hän tiesi että tähän tultaisiin joskus, totuus sattui. Siltikään hän ei ollut valmis kertomaan totuutta, edes itselleen.
”Winter-rakas, sinä olet erityinen. Olette Snowien kanssa molemmat erityisiä lapsia. Tunnet varmastin vahvan siteen välillänne”, Ida jatkoi yhtä rauhallisena.
”Tunnen, mutta en tunne sellaista minun ja Lucaksen välillä. Tunnen kyllä meidänkin välillämme jotain, mutta se on ihan erilaista”, Winter jatkoi ehkä hieman peloissaan.

”Sinua ja siskoasi on siunattu erityisillä kyvyillä. Kyvyillä joita Lucas ei ole saanut, eikä varmasti kukaan muukaan koulussanne. Olen ylpeä teistä molemmista ja tulet vielä huomaamaan miten onnekkaita te olette. Mitä tunteeseesi tulee, olette kaikki lapsiamme ja kaikki yhtä tärkeitä ja rakkaita. Se on ainut asia mikä merkitsee”, Ida yritti selittää mahdollisimman vakuuttavasti.

”Äiti, tiesin että saisit minut tajuamaan. Tiesin myös että ymmärrät minua. Olen onnekas kun minulla on tuollaiset vanhemmat”, Winter vastasi helpottunein mielin ja nousi halaamaan äitiään.

Winter oli saanut jonkinlaisen varmuuden ajatuksiinsa, mutta silti hänestä tuntui oudolta. Lucas katseli siskoaan kysyvästi.
”Liian pitkä juttu että voisin sulle selittää hassu.”
Winter tiesi, että Lucas ymmärtäisi, sen takia heidän välinen yhteys tuntuikin erikoiselta. Mitään ei tarvinnut tehdä, ei edes miettiä ja silti molemmat tunsivat sen.

”Vatsasi alkaa olla jo aika iso. Luuletko että Winter alkaa taas epäillä kun tämä tulokas saapuu?” Linnea kysyi varovaisesti.
”Luulen, että sain tukahdutettua sen ajatuksen joksikin aikaa. Tässä on kuitenkin paljon muutakin miettimistä tällä hetkellä”, Ida vastasi huolestuneena.

Linnea katsoi tytärtään ymmärtäväisenä.
”Muistakaahan, mitä pitemmälle salaatte lapsilta Puntin tilan, sitä vaikeampaa siitä tulee.”
Ida tiesi tasantarkkaan mistä hänen äitinsä puhui. Mutta kertominen, se ei tullut kuuloonkaan. Eihän hän ollut vielä itsekään hyväksynyt koko asiaa.

Välillä raskaus kuitenkin auttoi unohtamaan kaiken muun ympärillä. Vaikka Idalla oli tuo iso vatsakumpu, hän piti itseään aika viehättävänä. Ei kuitenkaan itserakkaana, koska sitä hän ei todellakaan ollut.

Koulu oli Snowien lempipaikka. Hänellä oli paljon ystäviä. Hän piti siitä paikasta, koska se tuntui kotoisalta. Se oli paikka jossa pystyi näyttämään kaiken mihin pystyy, kaiken mitä osaa. Siellä myös arvostettiin kaikkea tätä. Ikinä ei jäänyt yksin.

Tämä synnytys alkoikin sitten hieman etuajassa. Kipu oli viiltävämpi kuin viimekerralla ja Ida tiesi mistä se johtuu. Hän tiesi osaavansa tämän, mutta se otti silti voimille. Olisi tehnyt mieli luovuttaa. Huutaa niin että koko kylä kuulisi. Apua hän ei kuitenkaan kaivannut, koska kukaan ei olisi voinut auttaa.

Synnytys vei voimat, mutta se palkittiin. Ida ja Puntti saivat tyttövauvan, Fallyn. Fallyn oli miltei kopio veljestään Lucaksesta. Niin pieni, niin suloinen ja viaton. Tietämätön kaikesta tulevasta.

Ida myös tiesi, että kaksi hänen nuorinta lastaan olivat aivan tavallisia ihmisiä. Molemmat joiden isä oli Puntti. Puntilta he olivat myös perineet melkein kaikki geeninsä.

Fallynia katsellessa Idalla nousi kyyneleet silmiin. Samalla kertaa hän oli surullinen, mutta myös hyvin onnellinen. Tunne jota ei voinut selittää, ei ehkä koskaan. Ida ei ollut vielä päättänyt mitä tuleman pitää.

Talvi saapui Sinilähteelle. Siskonsa tavoin Snowie viihtyi pihailmassa, tuntematta kuitenkaan kylmyyttä.

Aika kului nopeasti ja Lucaksen syntymäpäivät koittivat pian Fallynin syntymän jälkeen.

Tytöt katsoivat kummastuneena lähestyvää poikaa, aivan kuin jotain vierasta ihmistä. Winter ei ollut uskoa silmiään.

Lucas katsahti tyttöihin iloisena. Tuntui kun hän olisi nauttinut siitä hämmennyksestä mitä hän sai aikaan pelkällä ilmestymisellä. ”Hei tytöt, en minä nyt noin erikoinen ole.”

”Siis en mä tiedä, sä vaan näytät niin paljon isältä. Ihan oikeasti”, Snowie naurahti ja riensi Lucaksen kaulaan. Snowie vaikutti ainakin iloiselta uudesta leikkitoverista.

Winter katseli sivusta eikä saanut sanaa suustaan. Se tunne mikä hänellä oli ollut aina Lucaksen lähellä oli vain voimistunut. Miten tuo poika tuntui taas niin vieraalta?

”Winter sä vaikutat jotenkin poissaolevalta, onko sulla kaikki hyvin?”
”On joo mä vaan vähän hämmennyin tosta Lucaksen kasvusta. Tiedäthän kun tunnen sen siteen meidän välillä ja kaikkea”, Winter keksi äkkiä jotain selitykseksi.

Vaikka Lucas olikin sen ikäinen, että voisi osallistua tyttöjen leikkeihin mukaan Winter ei jostain syystä halunnut sitä. Snowieta se kuitenkin vähän vaivasi, koska tiesi ettei Lucas olisi halunnut jäädä yksin ulkopuolelle.

”Mitä sä luet?” Winter kysyi varovaisesti ja istui Lucaksen viereen.
”Ai nytkö sua muka kiinnostaa... Antaisit mun olla rauhassa”, Lucas vastasi loukkaantuneena.

”Koska meinaatte kertoa?” Linnea taas tivasi tyttäreltään.
”Äiti oikeasti, anna meidän hoitaa tämä juttu meidän tavalla...” Ida vastasi hieman hermostuneena takaisin. Kertominen olisi iso juttu ja siihen tarvittaisiin aikaa.

Snowie kuitenkin vietti mielellään aikaa veljensä kanssa, eikä Lucas ollut sitä yhtään vastaan.

Muutaman viikon kuluttua kuitenkin koitti sekä Snowien että Fallynin syntymäpäivät.

Molemmista tytöistä kasvoi oikein kauniita. Snowiella on kyllä vähän kummallinen tua päänmuoto mutta kuitenkin! :D

Winter huomasi ettei myöskään tuntenut yhteyttä hänen ja Fallynin välillä. Fallynin kanssa hän ei tuntenut oikeastaan mitään.

”Hei oikeasti Winter en tiedä mikset pidä minusta, mutta se ei tunne oikein kivalta. Musta olis kiva olla sunkin kanssa väleissä”, Lucas melkein väänsi itkua. Se sai Winterin vähän heltymään.
”Oon pahoillani veli, täs on vaan ollu aika paljon kaikenlaista niin en oo ollut oikein oma itseni, se ei saisi olla syynä siihen miten oon kohdellut sua, mä lupaan parantaa”, Winter vastasi veljensä yllätykseksi.

Se sai Lucaksen paljon paremmalle tuulelle.
”Ootsä oikeesti tota mieltä”, Lucas kysyi kirkkain silmin.
”Tottakai, kaikesta huolimatta oot mulle tosi rakas, ollaanhan taas ystäviä ja unohdetaan menneet?”

Arki jatkui normaalisti Lassiloilla. Winter ja Lucas olivat kuin sisko ja veli siihen asti, kunnes Lucas tuli teini-ikään.
”Täällähän sä sisko oot. Miks musta tuntuu että sä välttelet mua?”

”No en mä tarkoituksella. Musta vaan tuntuu jotenkin erikoiselta sun lähellä.”
”Oot ollu tollanen jo pitemmän aikaa ja haluun tietää mikä sua vaivaa. Mustakin tuntuu erikoiselta sun lähellä, ihan niinku...” Lucas kuitenkin keskeytti kesken lauseen ja katsahti muualle.

Winter nosti katseensa koska hänestä tuntui että tiesi mistä Lucas puhui. Voisiko se olla totta? Tunsiko Lucas saman tunteen. Mutta miten? Ja sehän oli aivan väärin. Kukaan ei saisi ikinä tietää.

”Hei oikeesti mua rupee ahdistamaan. Voitaisko puhua tästä toiste?” Winter sanoi ja lipesi nopeasti paikalta. Lucas jäi huoneeseen yksin miettimään. Lucas kuitenkin tiesi mikä tämä side oli, hän oli saanut siitä juuri varmuuden.

Puntin sairaus oli edennyt pidemmälle. Toisinaan kipu otti hänestä niin suuren vallan että se se jalatkin alta. Puntti hieroi silmiään, mutta se ei auttanut. Näkökenttä pysyi sumeana. Se oli sairauden syytä.

Mies vain toivoi ettei menettäisi näkökykyä kokonaan. Hän ei ollut vielä valmis paljastamaan asiaa lapsilleen. Mitä pitemmälle hän salaisi asiaa, sitä vähemmän kukaan kerkeäisi miettiä sitä. Vähiten mies tässä tilassa sääliä kaipasi.

Pimeänä keväisenä iltana Winter löysi taas itsensä Lucaksen huoneesta. Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt sitä. Siinä Lucas nyt seisoi, hyvin lähellä. Ihan kosketuksen päässä. Itseasiassa se tuntui hyvältä ja oikealta juuri sillä hetkellä. Winter painoi silmänsä kiinni. Lucas tunsi samoin. Pian Winter tunsi hellän kosketuksen hiuksissaan.

Lucas nojautui eteenpäin. Winter avasi silmänsä ja järki pakotti häntä kääntymään.
”Ei... Tämä tuntuu kuitenkin väärältä mutta samalla niin oikealta”, Winter kuiskasi. Lucas katsoi kalpeaa tyttö kysyvästi, mutta samalla viettelevästi. Winter jäi paikoileen, ihan kuin joku olisi pakottanut hänet pysähtymään niille sijoilleen.

Molemmat antoivat sen tapahtua, kuin itsestään. Huulet koskettivat toisiaan. Tunne oli vahva ja hyvä. Kielletty suudelma.

”Hmm äiti ajattelimme tyttöjen kanssa että voitaisiinko me mennä mökille juhlimaan koulujen loppumista?” Lucas kysyi varovasti.
”Aijjaa, menisittekö muka vain kolmestaan?” Ida tajusi kysyä.

”No tuota ajattelimme kyllä pyytää paria kaveria mukaan jos se sopii? Tietty mun kaverin isoveli tulis myös ja se on kyllä meitä vanhempi. Vähän niinkuin vahtimaan meitä.”
”Jaahas. En oikein tiedä. Mitä jos teille sattuu siellä jotain.”

”No siis sen isoveli on meitä melkein kymmenen vuotta vanhempi ja kyllähän me osataan olla kunnolla ja luvataan siivota kunnolla ynnä muuta.”
”No empä siltikään tiedä, mites jos vaari lähtis myös mukaan?”

”No mut mitähän kaveritkin siitä ajattelis”, Lucas oli varma ettei suunnitelma tulisi onnistumaan.
”Kyllä mä voisin lähteä mukaan, oon vaikka siellä mökin vierasmajalla koko viikonlopun ja tuutte sit hakemaan mua jos tulee joku hätä”, Kari huikkasi.
”No jos vaari lähtee niin sitten saatte mennä.”
”Asia on sitten sovittu, me mentäis jo heti tulevana viikonloppuna.”

****

En tiedä oliko vähän tälläinen lyhyt väliosa, mutta seuraava osa kertoo nuorison mökkireissusta niin halusin tehdä siitä ihan omansa. Kuviahan tässä oli vain n.50 mutta tekstiä sitten olikin 1500 sanaa.